Tapahtumatiheyskasvupyrähdys

Jos minun elämälläni on rytmi, se on hyvin oikukas, polveileva ja siinä lasketaan viiteen tai seitsemään yhdessä tahdissa tai seuraavassa neljään, sitten kuuteen ja niin edelleen...

Odotan pitkiä kuukausia, viikkoja (ehkä vuosia?), joiden aikana hiljaa totun paikallaan pysymiseen, vähitellen hyväksyn tylsän elämäni ja lakkaan odottamasta suurta ihmettä. Olen kuin valokuvassa: mikään ei muutu, mutta värit haalistuvat jokaisen päivän myötä.

Sitten yhtäkkiä

painokone, joka kirjoittaa tapahtumat, juonenkäänteet ja toiminnan elämäni lehdyköille jyrähtää ruostuneet hammasrattaat kirskuen käyntiin ja sylkee syövereistään sivua sivun perään. Uutisotsikot vilisevät silmissäni tuhannen volyymin sekuntivauhtia ja minä olen pyörtyä tuoreen musteen huumaavasta tuoksusta!


Sokeritahran vaikea päätös: ammattikorkea vai yliopisto?
Hurja asunnonmetsästys alkaa!
Sokeritahra sai kesätöitä
Kesäviikonloppu Helsingissä - vau mikä sää!
Sisustusliitteessä uusi upea koti

Joululoman ja loppuelämän alku

Herätin pahennusta Rakuunatiellä.
Usutin Nuu-Nuun letkuineen ystäväni kimppuun.
Nyt olen herännyt nelisen tuntia nukuttuani leikkaamaan ja liimaamaan silkkipaperia ja eläintarroja.

Niin ja työt

ovat ohi.

Villahousut

Muutin onneksi pois silloin kun pikkusisko sai hamsterin. Vaikka olenkin sen sukulaissielu. Kauhean kasan kaikkia erivärikkäitä lankoja olen keräillyt nurkat täyteen. Silti puuttuu villahousuista yksi semmoinen tietty ei ihan oranssi eikä punainen eikä ruskea mutta semmoinen väri kumminkin. Jostain syystä kärsivällisyyteni kestää muutaman rivin neulomiseen silloin tällöin. Tästä pitäisi olla kovin ylpeä, koska yleensä mitään ei tapahdu. Ei mitään. Ehkä oli hyvä idea neuloa improvisoitua kuvioneuletta kirkkaimmilla väreillä mitä löysin. Aivoni on just ihan sellaiset epämääräisen satunnaisen kaoottiset tai sitten ihan päinvastoin, sellaiset ne haluaisi olla.

Ensimmäisessä työpaikassa on se huono puoli, että se on. Enhän minä osaa edes olla siellä kun koskaan ei mitään ole ennen tarvinnut tehdä. Kuusitoista tuntia vuorokaudesta menee työpäivästä toipumiseen. Viikonloppuisin lasken hätääntyneenä tunteja maanantaihin. Työtuolissa pää leijuu ilmastointikanavasta pihalle ja siellä jossain taikamaailmassa minulla on villahousutehdas ja tanssin villahousuissani villahousutanssia villahousumusiikkiin. Onneksi lahkeet ovat niin pitkät etten ehdi tekemään edes toista loppuun ennen työsuhteen päättymistä.