maladaptive daydreaming

Alle kouluikäisestä asti olen haaveillut lentämisestä ja taikavoimista. Kuvittelin itselleni violetit haalarit. Ala-asteikäisenä käperryin sängylle sykkyrälle ja laitoin silmät kiinni. Halusin pois haavemaailmaan. Kaveri kysyi, että mitä oikein teen. Vaikutin varmaan oudolta. Pelottikohan sitä?

Joskus kun suututtaa jokin, kuten jätepyörteet valtamerissä, kuvittelen itselleni taikavoimat, joilla voi muuttaa materian olemusta. Kuvittelen, kuinka muutan saasteet ruoaksi ja ruokin ihmiskunnan. Painan kädet jonkun ohimoille ja puhdistan aivot riippuvuudesta. Tai laitan jonkun ilkimyksen tuntemaan miltä muiden kärsimys tuntuu.

Se turruttaa ja addiktoi. Siitä tulee vain hyvä olo itselle, mutta maailma ei muutu miksikään. En halua avata silmiä, vaan makaan piilossa peiton alla ja luon itseni ja maailman uudelleen. Sitä voi haaveksia päivät pitkät tekemättä yhtään mitään. Jotkut varmasti sanoisivat minusta, että "haaveilija", jos kysyttäisiin niiltä, että kuvailepa yhdellä sanalla.

Haluan uskoa siihen, että jonain päivänä unelmani toteutuvat. Siihen minut on aivopesty. Mutta kun aikaa kuluu, epäilys valtaa alaa. Ehkä kaikki onkin sattuman varassa, eikä onni liity unelmiin mitenkään.

taas

syksy tulee
syksy, syksy, syksy
syksy tulee ja kädet haisevat saippualta ja miksi ihmeessä olen itkenyt

Jääköhän tämä tähän

Näin märkää unta, että olit androidi, mutta
heräsit vierestäni ihmisenä. Minun ei ollut tarkoitus
kirjoittaa pelkkiä rakkausrunoja, mutta
jos on rakastunut johonkin ihmiseen niin sitten sen haluaa tunkea joka vitun koloon, joka on elämässä tai tulee mieleen.

Tämä tulee vähän myöhässä, mutta
tapasin jonkun, jota en uskonut olevan olemassa.

Puella aeterna

Nainen en koskaan halua olla. Ei neuvolakäyntejä ja vanhempainiltoja, ei jakkupukua, ei kiitos. Minä olen tyttö, olen aina ollut. Sittenkin, kun minusta tulee planeetta, olen edelleen pohjimmiltani tyttö. Tytön elämä on leikkiä ja oppimista ja kasvamista ja leikkimistä ja oppimista ja

en voi koskaan kasvaa aikuiseksi ei haittaa pätkääkään

sormivärejä
mansikkahillotahroja valkoisen pyjaman rinnuksilla
mäen päälle pulkkaa kiskoessa kahisevat haalarit ja vuotava nenä

Lupaan: en ota mitään tosissani enkä vakavissani, vaikka kuka käskisi. Joskus siitä ahdistuu, mutta suurimman osan ajasta on riemullista, verratonta, satumaista leikkiä ja seikkailla. Teen tutkimusretkiä, koska ihmetys, paras ystäväni, seuraa uteliaisuutta. Universumi on leikkikenttä ja maapallo on hiekkalaatikko, jossa riittää minulle kaiveltavaa vielä vuosikymmeniksi.

Minulla on yksi maailman paras leikkikaveri. Me rakennamme majoja, hiiviskelemme varjoissa, kiipeämme vuoria ja taistelemme hirviöitä vastaan. Me olemme huimapäisiä. Hänen kanssaan kaikki on seikkailua ja minä rakastan sitä.

Hyppäsin korkealta

Minä asun nyt täällä, minut on sidottu tänne ja näihin ihmisiin, kuulun tähän paikkaan, juuri tähän. Olen rajojen sisäpuolella, mutta vapaa. Voin irrottautua, jos minulla on kahleet ja avain. Voin lähteä matkaan, jos minulla on kotiovi. Voin tuntea kyltymätöntä halua ja äärimmäistä täyttymystä, jos minulla on aitaus ja siivet.

Juoksen, koska jalkani käskevät. Puristan lujaa, koska käsiäni pakottaa.

En tiedä, paljonko olen tuhonnut, tai kuinka paljon saan kaikesta siitä vielä maksaa. Olen varastanut ja petkuttanut, mutta katumus väistyy. Se pakenee. Ehkä pakenen sitä. Joka tapauksessa päässen siitä eroon. Sitten en elä enää hetkeäkään höyhensaarilla. Ryhdyn tanssiin, joka jatkuu kunnes kaadun kuolleena maahan.

Omenat kypsyivät ja auringonkukat kuihtuivat. Syystuuli hellii minua jäisillä näpeillään.
Tärisen,
onnesta.