Nainen en koskaan halua olla. Ei neuvolakäyntejä ja vanhempainiltoja, ei jakkupukua, ei kiitos. Minä olen tyttö, olen aina ollut. Sittenkin, kun minusta tulee planeetta, olen edelleen pohjimmiltani tyttö. Tytön elämä on leikkiä ja oppimista ja kasvamista ja leikkimistä ja oppimista ja
en voi koskaan kasvaa aikuiseksi ei haittaa pätkääkään
sormivärejä
mansikkahillotahroja valkoisen pyjaman rinnuksilla
mäen päälle pulkkaa kiskoessa kahisevat haalarit ja vuotava nenä
Lupaan: en ota mitään tosissani enkä vakavissani, vaikka kuka käskisi. Joskus siitä ahdistuu, mutta suurimman osan ajasta on riemullista, verratonta, satumaista leikkiä ja seikkailla. Teen tutkimusretkiä, koska ihmetys, paras ystäväni, seuraa uteliaisuutta. Universumi on leikkikenttä ja maapallo on hiekkalaatikko, jossa riittää minulle kaiveltavaa vielä vuosikymmeniksi.
Minulla on yksi maailman paras leikkikaveri. Me rakennamme majoja, hiiviskelemme varjoissa, kiipeämme vuoria ja taistelemme hirviöitä vastaan. Me olemme huimapäisiä. Hänen kanssaan kaikki on seikkailua ja minä rakastan sitä.
20121217
20121101
Marraskuu saapui, se on totuus
Kaikkialla on ihan pirun kaunista!
Edessäni istuu kaunis niska ja hartiat ja tunnen vienon vaniljan tuoksun. Vasemmassa korvarenkaassa roikkuu pieni näkinkenkä, oikeassa korvassa on hopeakoru. Viljanväriset hiukset on sidottu huolettomalle nutturalle ja harmaan trikoopaidan pääntie paljastaa olkapäät ja oikein miellyttävän määrän pehmeää tytönselkää. Kaula-aukon reuna on huolittelematonta, se lisää aistillisuutta hänen selkäänsä, ja yritän kuvitella, miltä kangas tuntuu iholla. Tytön liikkuessa hänen selälleen muodostuu pehmeitä varjoja Senaatintorille avautuvan ikkunan päästäessä sisään marraskuisen iltapäivän himmeänvalkoista valoa.
Olalta tippuessaan löysä paita paljastaa tatuoinnin hänen vasemmalla lapaluullaan. Onko se lilja vai orkidea? En koskaan saa tietää, koska uskallan vain vilkaista, ja sitten hän on jo korjannut paitansa asentoa. Hän ei aavistakaan, että joku katselee häntä, ajattelee hänen tuoksuaan näkemättä hänen kasvojaan kertaakaan ja kirjoittaa hänestä kuin rakastetusta.
Tänä aamuna pilvet olivat todella matalalla. Ne olivat revenneet paikoittain niin, että taivas ja korkeammalla leijaillut ohuempi pilviharso, sekä repeämän reunoihin osuvat nousevan auringon punertavat säteet pilkottivat aukoista. Oli kuin olisin katsonut pilvien läpi suoraan paratiisiin.
Tänään aloin kirjoittaa kirjaa. Ajatukseni ovat todella erilaisia visuaalisesti ja verbaalisesti. Hämmennän itseäni toden teolla, kun kirjoitan. Pystyisinkö jotenkin lähentämään näkemiäni mielikuvia ja käsissäni syntyvää tekstiä? Onko se edes tarkoituksenmukaista? Onnistunko tänä marraskuuna? Onko minulla tarinankerronnan lahjaa vai yritänkö taas haukata liian suurta palaa luovuuden houkuttelevasta kakusta? (Se on suklaakakku, joka on kuorutettu lumenvalkoiseen kermavaahtoon ja jonka sisällä on sekä kinuskia, banaaniviipaleita, että appelsiini- ja mansikkahilloa.)
Tuli nälkä.
Edessäni istuu kaunis niska ja hartiat ja tunnen vienon vaniljan tuoksun. Vasemmassa korvarenkaassa roikkuu pieni näkinkenkä, oikeassa korvassa on hopeakoru. Viljanväriset hiukset on sidottu huolettomalle nutturalle ja harmaan trikoopaidan pääntie paljastaa olkapäät ja oikein miellyttävän määrän pehmeää tytönselkää. Kaula-aukon reuna on huolittelematonta, se lisää aistillisuutta hänen selkäänsä, ja yritän kuvitella, miltä kangas tuntuu iholla. Tytön liikkuessa hänen selälleen muodostuu pehmeitä varjoja Senaatintorille avautuvan ikkunan päästäessä sisään marraskuisen iltapäivän himmeänvalkoista valoa.
Olalta tippuessaan löysä paita paljastaa tatuoinnin hänen vasemmalla lapaluullaan. Onko se lilja vai orkidea? En koskaan saa tietää, koska uskallan vain vilkaista, ja sitten hän on jo korjannut paitansa asentoa. Hän ei aavistakaan, että joku katselee häntä, ajattelee hänen tuoksuaan näkemättä hänen kasvojaan kertaakaan ja kirjoittaa hänestä kuin rakastetusta.
Tänä aamuna pilvet olivat todella matalalla. Ne olivat revenneet paikoittain niin, että taivas ja korkeammalla leijaillut ohuempi pilviharso, sekä repeämän reunoihin osuvat nousevan auringon punertavat säteet pilkottivat aukoista. Oli kuin olisin katsonut pilvien läpi suoraan paratiisiin.
Tänään aloin kirjoittaa kirjaa. Ajatukseni ovat todella erilaisia visuaalisesti ja verbaalisesti. Hämmennän itseäni toden teolla, kun kirjoitan. Pystyisinkö jotenkin lähentämään näkemiäni mielikuvia ja käsissäni syntyvää tekstiä? Onko se edes tarkoituksenmukaista? Onnistunko tänä marraskuuna? Onko minulla tarinankerronnan lahjaa vai yritänkö taas haukata liian suurta palaa luovuuden houkuttelevasta kakusta? (Se on suklaakakku, joka on kuorutettu lumenvalkoiseen kermavaahtoon ja jonka sisällä on sekä kinuskia, banaaniviipaleita, että appelsiini- ja mansikkahilloa.)
Tuli nälkä.
20121019
Vuorokaudesta
Minulla on paha tapa valvoa öitä.
Jos ihmisen arvo lasketaan siitä, mitä hän saa aikaan ennen puoltapäivää, minua ei voi evaluoida mitenkään.
Taistelen unta vastaan, vaikka tiedän, että aamuisin olen onnellisempi.
Pelkään huomisia.
Joka ikinen ilta ahdistun ajan kulumisesta.
Haluan kokea yön sydämen järjettömyyden ja seikkailun, mutta myös kirkkaitten seesteisten aamujen kuulaan järjen ja selkeän tietoisuuden rauhallisen puhtauden!
Miksi kaikki muut ovat tavattavissa vain päivisin, ja vieläpä iltapäivisin?
Kaikki loppuu kesken, kaikki, aamut ja illat ja yöt ja aika.
Jos ihmisen arvo lasketaan siitä, mitä hän saa aikaan ennen puoltapäivää, minua ei voi evaluoida mitenkään.
Taistelen unta vastaan, vaikka tiedän, että aamuisin olen onnellisempi.
Pelkään huomisia.
Joka ikinen ilta ahdistun ajan kulumisesta.
Haluan kokea yön sydämen järjettömyyden ja seikkailun, mutta myös kirkkaitten seesteisten aamujen kuulaan järjen ja selkeän tietoisuuden rauhallisen puhtauden!
Miksi kaikki muut ovat tavattavissa vain päivisin, ja vieläpä iltapäivisin?
Kaikki loppuu kesken, kaikki, aamut ja illat ja yöt ja aika.
20120917
Hyppäsin korkealta
Minä asun nyt täällä, minut on sidottu tänne ja näihin ihmisiin, kuulun tähän paikkaan, juuri tähän. Olen rajojen sisäpuolella, mutta vapaa. Voin irrottautua, jos minulla on kahleet ja avain. Voin lähteä matkaan, jos minulla on kotiovi. Voin tuntea kyltymätöntä halua ja äärimmäistä täyttymystä, jos minulla on aitaus ja siivet.
Juoksen, koska jalkani käskevät. Puristan lujaa, koska käsiäni pakottaa.
En tiedä, paljonko olen tuhonnut, tai kuinka paljon saan kaikesta siitä vielä maksaa. Olen varastanut ja petkuttanut, mutta katumus väistyy. Se pakenee. Ehkä pakenen sitä. Joka tapauksessa päässen siitä eroon. Sitten en elä enää hetkeäkään höyhensaarilla. Ryhdyn tanssiin, joka jatkuu kunnes kaadun kuolleena maahan.
Omenat kypsyivät ja auringonkukat kuihtuivat. Syystuuli hellii minua jäisillä näpeillään.
Tärisen,
onnesta.
Juoksen, koska jalkani käskevät. Puristan lujaa, koska käsiäni pakottaa.
En tiedä, paljonko olen tuhonnut, tai kuinka paljon saan kaikesta siitä vielä maksaa. Olen varastanut ja petkuttanut, mutta katumus väistyy. Se pakenee. Ehkä pakenen sitä. Joka tapauksessa päässen siitä eroon. Sitten en elä enää hetkeäkään höyhensaarilla. Ryhdyn tanssiin, joka jatkuu kunnes kaadun kuolleena maahan.
Omenat kypsyivät ja auringonkukat kuihtuivat. Syystuuli hellii minua jäisillä näpeillään.
Tärisen,
onnesta.
20120703
Tapahtumatiheyskasvupyrähdys
Jos minun elämälläni on rytmi, se on hyvin oikukas, polveileva ja siinä lasketaan viiteen tai seitsemään yhdessä tahdissa tai seuraavassa neljään, sitten kuuteen ja niin edelleen...
Odotan pitkiä kuukausia, viikkoja (ehkä vuosia?), joiden aikana hiljaa totun paikallaan pysymiseen, vähitellen hyväksyn tylsän elämäni ja lakkaan odottamasta suurta ihmettä. Olen kuin valokuvassa: mikään ei muutu, mutta värit haalistuvat jokaisen päivän myötä.
Sitten yhtäkkiä
painokone, joka kirjoittaa tapahtumat, juonenkäänteet ja toiminnan elämäni lehdyköille jyrähtää ruostuneet hammasrattaat kirskuen käyntiin ja sylkee syövereistään sivua sivun perään. Uutisotsikot vilisevät silmissäni tuhannen volyymin sekuntivauhtia ja minä olen pyörtyä tuoreen musteen huumaavasta tuoksusta!
Sokeritahran vaikea päätös: ammattikorkea vai yliopisto?
Hurja asunnonmetsästys alkaa!
Sokeritahra sai kesätöitä
Kesäviikonloppu Helsingissä - vau mikä sää!
Sisustusliitteessä uusi upea koti
Odotan pitkiä kuukausia, viikkoja (ehkä vuosia?), joiden aikana hiljaa totun paikallaan pysymiseen, vähitellen hyväksyn tylsän elämäni ja lakkaan odottamasta suurta ihmettä. Olen kuin valokuvassa: mikään ei muutu, mutta värit haalistuvat jokaisen päivän myötä.
Sitten yhtäkkiä
painokone, joka kirjoittaa tapahtumat, juonenkäänteet ja toiminnan elämäni lehdyköille jyrähtää ruostuneet hammasrattaat kirskuen käyntiin ja sylkee syövereistään sivua sivun perään. Uutisotsikot vilisevät silmissäni tuhannen volyymin sekuntivauhtia ja minä olen pyörtyä tuoreen musteen huumaavasta tuoksusta!
Sokeritahran vaikea päätös: ammattikorkea vai yliopisto?
Hurja asunnonmetsästys alkaa!
Sokeritahra sai kesätöitä
Kesäviikonloppu Helsingissä - vau mikä sää!
Sisustusliitteessä uusi upea koti
20120624
Juhannus
Juhannus ei ole koskaan tarkoittanut minulle juuri mitään. Ihmiset ovat kaikonneet ympäriltäni juhlimaan, ja minä olen jäänyt ihmettelemään, miksi kaikki toitottavat yhdestä viikonlopusta niin kamalasti. Vähitellen opin, että muut pääsevät mitä mielettömämpiin seikkailuihin juhannuksena. Onhan se surullista, kun joutuu vastaamaan "En paljon mitään" kysymykseen jussinpäivien tekemisistäni.
Tänä kesänä kaikki on niinkuin aina ennenkin. Ystävät ovat mökeillään tai toistensa mökeillä, mutta minä olen tullut tyhjään kaupunkiin vanhempieni luokse. Ei juhlahumua, ei purjehdusta, ei rantasaunaa ja vain jokunen hyttynen. Katsomme televisiota ja pikkusisko riitelee mokkulasta, jota minä tarvitsen etsiäkseni asuntoilmoituksia netistä.
Sitten menemme grillaamaan takapihan grillikatokseen. Pystytämme sulkapalloverkon. Sisko nauraa maassa kippurassa, kun kumpikaan meistä ei osaa lyödä palloa verkon yli. Käymme puistossa kävelemässä, opettelemme porukalla soittamaan bassoa. Kesän paras viikonloppu.
Tänä kesänä kaikki on niinkuin aina ennenkin. Ystävät ovat mökeillään tai toistensa mökeillä, mutta minä olen tullut tyhjään kaupunkiin vanhempieni luokse. Ei juhlahumua, ei purjehdusta, ei rantasaunaa ja vain jokunen hyttynen. Katsomme televisiota ja pikkusisko riitelee mokkulasta, jota minä tarvitsen etsiäkseni asuntoilmoituksia netistä.
Sitten menemme grillaamaan takapihan grillikatokseen. Pystytämme sulkapalloverkon. Sisko nauraa maassa kippurassa, kun kumpikaan meistä ei osaa lyödä palloa verkon yli. Käymme puistossa kävelemässä, opettelemme porukalla soittamaan bassoa. Kesän paras viikonloppu.
20120616
Asumuksesta
Olen miettinyt kaikenlaisia asioita. Esimerkiksi sisustusta. Kaiken hamstraaminen johtaa kaaokseen ja kaaos johtaa kognitiiviseen dissonanssiin, joka ei kuitenkaan johda mihinkään vaan jää piinaamaan viikoiksi ja kuukausiksi tajuntaa. Hyvä on, tunnustan, että siivoan joskus, kun päässä napsahtaa. Hetken päästä kaaos kuitenkin leviää taas kaikkialle.
Haaveilen askeettisesta huoneesta, joka jättäisi fyysiselle olemukselleni ja mielikuvitukseni pyristelylle tilaa, mutta sopisi silti nollabudjettiini. Vien ajatusleikkini yleensä äärimmäisyyksiin. Nukkuisin pelkällä patjalla, ikkunan edessä olisi laihanlaiha pöytä ja työtuoli rullilla (liikkuvuus on otettava huomioon joka kohdassa), kaikki tavarani mahtuisivat kaappiin piiloon, eikä huoneessa olisi minkäänlaisia koristeita. Vuokra-asuntojen valkoiset seinät ovat toisaalta kauhistuttavia. Minimalismi tuottaisi toisenlaista ahdistusta, mutta yhtä kaikki tuntisin olevani loukussa aivan kuten olen aina kaaospesäkkeessäni.
Mitä tehdä? Ympäristöni rajoittaa minua liikaa. En pysty sopeutumaan pieneen huoneeseen, kun minulla on tämä taiteilijasielu, joka haluaa makuuhuoneen, keittiön, vessan ja kylpyhuoneen, mutta myös ateljeen, puutarhan, verstaan, vaatehuoneen, salakäytävän, puumajan ja studion. Kun haaveilen niistä, minua vaivaa syyllisyys niin suuren tilan omistamisesta. Jospa olisi joku, jonka kanssa voisin jakaa ne; tilan, asianmukaiset kulut ja luomisen ilon.
Haaveilen askeettisesta huoneesta, joka jättäisi fyysiselle olemukselleni ja mielikuvitukseni pyristelylle tilaa, mutta sopisi silti nollabudjettiini. Vien ajatusleikkini yleensä äärimmäisyyksiin. Nukkuisin pelkällä patjalla, ikkunan edessä olisi laihanlaiha pöytä ja työtuoli rullilla (liikkuvuus on otettava huomioon joka kohdassa), kaikki tavarani mahtuisivat kaappiin piiloon, eikä huoneessa olisi minkäänlaisia koristeita. Vuokra-asuntojen valkoiset seinät ovat toisaalta kauhistuttavia. Minimalismi tuottaisi toisenlaista ahdistusta, mutta yhtä kaikki tuntisin olevani loukussa aivan kuten olen aina kaaospesäkkeessäni.
Mitä tehdä? Ympäristöni rajoittaa minua liikaa. En pysty sopeutumaan pieneen huoneeseen, kun minulla on tämä taiteilijasielu, joka haluaa makuuhuoneen, keittiön, vessan ja kylpyhuoneen, mutta myös ateljeen, puutarhan, verstaan, vaatehuoneen, salakäytävän, puumajan ja studion. Kun haaveilen niistä, minua vaivaa syyllisyys niin suuren tilan omistamisesta. Jospa olisi joku, jonka kanssa voisin jakaa ne; tilan, asianmukaiset kulut ja luomisen ilon.
20120301
Pulkka
Olen tyytyväinen itseeni. Talven velvollisuudet on hoidettu laskemalla pulkalla mäestä (kuumaa mehua en sentään ole juonut, hyh). Monennettako kertaa toistan itseäni, kun toivon taas haalareita ja kuravaatteita aikuisten koossa? Kuosin tulisi olla lumileikkeihin sopiva - enhän toki ole mikään raksatyöläinen. Sohjossa sohlaamiseen alkaa olla jo kenkää poikineen tarjolla ja kumpparitkin ovat muotia, mutta toppavaate se ei vain uudistu. Ja miksi liukurilla ei kulje sulavasti enää 60-kiloinen?
20120212
jos nyt kerranki lukisin
Onpa miun opittava,
takasin tavoille vartun.
Kokonaisna kirjat luen,
kannesta kanteen koluan,
laulut taian tavaella,
osata omat opukset,
tarinatki kaikki tiiän.
Takaisin tahon tapani,
iäksi intoni ihanan,
intohimon kirjallisen.
Iteki sanaset tiiän,
miepä kirjan kirjotanki,
sulavasti viisun vierrän,
jutun juonen vieritänki,
puhuen puran patoset.
(Kalevalaisen Runokielen Seuran nettisivujen trokeemankelin mukaan ei ihan osunu mun runomitta, mut en jaksa välittää :3 )
takasin tavoille vartun.
Kokonaisna kirjat luen,
kannesta kanteen koluan,
laulut taian tavaella,
osata omat opukset,
tarinatki kaikki tiiän.
Takaisin tahon tapani,
iäksi intoni ihanan,
intohimon kirjallisen.
Iteki sanaset tiiän,
miepä kirjan kirjotanki,
sulavasti viisun vierrän,
jutun juonen vieritänki,
puhuen puran patoset.
(Kalevalaisen Runokielen Seuran nettisivujen trokeemankelin mukaan ei ihan osunu mun runomitta, mut en jaksa välittää :3 )
20120201
Ystäväni Kasvi
Saanko esitellä: murattini ja ystäväni Kasvi, jonka potretilla vähän koristin blogini ulkomuotoa. Ystävystyin Kasvin kanssa, kun isosiskoni toi hänet tupaantuliaislahjaksi noin puolitoista vuotta sitten. Tällä hetkellä hänen toimenkuvaansa kuuluu huoneeni happitasapainon ylläpito, sekä myös henkiset hoitotoimenpiteet. Kasvin kanssa asustaa eräs sieni. Myös ystäväni Muurahainen ja Sammakko tykkäävät rentoutua muratin varjossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
